Pyhän Teresan ajaton hurmio
Gian Lorenzo Berninin barokkinen extravaganza Pyhän Teresan hurmio on valmistumisestaan asti kiusoitellut taiteenrakastajien näköhermoja. Selkä mutkalla maassa puolittain makaavan Pyhän Teresan taakse kääntyneet, henkeä haukkovat kasvot ja laskosten alla hervottomana roikkuva ruumis herättävät katsojan mielessä muitakin mielleyhtymiä kuin barokin viehtymyksen selkeän tunneilmaisun dramatiikkaan ja kierteisiin muotoihin. Veistosta katsoessa katolisen nunnan uskonnollinen hurmio on helppo nähdä hyvin ruumiillisena hurmiona.
Nunnat tuntuvat kiehtovan monien eroottista mielikuvitusta kieltäymyksensä kautta. Ávilan Teresan mielikuvitusta puolestaan kiehtoivat nuorena ritariromaanit ja poikien kanssa flirttaileminen sekä toisaalta yhtä romanttisen intohimoisesti elämänsä uhraaminen marttyyrina. Teresan intohimo kääntyi Jumalaa kohti pian hänen isänsä lähetettyä Teresan 16-vuotiaana luostariin. Luostarissa Teresa näki useita näkyjä – ja millaisia! Teresa kirjoitti ilmestyksiään ylös taidokkain sanankääntein, joiden ilmaisu voi tuoda mieleen ensisijaisesti muita genrejä kuin uskonnollisen kirjallisuuden. Berninin veistoksessaan kuvaamassa näyssä serafi lävistää Teresan sydämen toistuvasti tulisella nuolellaan täyttäen Teresan polttavalla Jumalan rakkaudella saaden Teresan samalla voihkimaan ja toivomaan, ettei ihanan yltiöpäinen kipu koskaan loppuisi.
Tämä kaikki tietysti kiehtoo vahvasti Freudin korruptoimaa nykylukijaa. Ennen luostariaikaansa seksuaalisesti heräilevä, lapsuutensa vahvasti isänsä vallan alla ollut ja lempeämmän äitinsä 14-vuotiaana menettänyt nuori nainen joutuu ympäristöön, jossa seksuaalisuus on vahvasti tukahdutettu. Kohteensiirron avulla, haaveilemalla täydellisestä alistumisesta Jumalalle, nunnan alitajunnassa kytevät seksuaaliset voimat pääsevät purkautumaan. Jo ilman Freudiakin Bernini päätti visuaalistaa Teresan uskonnollisen hurmion ennennäkemättömän rohkean ruumiillisella tavalla. Mutta onko tämän kaiken näkeminen teoksessa vahvasti omaa projisointiamme? Etenkin nykypäivänä, kun uskonnon merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt ja kristillinen mystiikka on kokenut vahvan inflaation, kuvatun tapaisia näkyjä yksin kamarissaan näkevä nunna on helpompaa nähdä juuri seksuaalisen linssin läpi.
Kuitenkin nykypäivän taiteenkatsojalle taidekokemus voi olla vastaava ensisijaisesti ei-seksuaalinen ruumiillisen mielihyvän lähde. Taiteellisen ja uskonnollisen kokemuksen välillä on helppoa nähdä monia yhteyksiä: jo toistuva vaelluksemme taiteen pyhättöihin on yksi tällainen. Taiteessa ja uskonnossa tuntuu usein olevan jotain yhtäläisen ylevää ja yhtäaikaisesti vahvasti henkilökohtaista ja affektiivista. Monesti taide, kuten myös erityisesti mystiikkaan taipuvainen uskonto, on vahvasti yksityinen ilo, josta toki puhutaan ja täytyy puhua, mutta josta puhuminen monenkin mielestä häivyttää sen tärkeimmän, koetun olemuksen. Esimerkiksi ruumiillisuus onkin ollut jo kauan aikaa yksi nykytaiteen suurista kiinnostuksenkohteista, ja sitä käsittelevät teokset lähestyvät katsojaansa usein samaistumisen ja toiseuttamisen kautta viehätyksen ja inhon vahvasti fyysisiä kokemuksia sekoittamalla.
En itse muista, milloin viimeksi olisin kokenut mielihyvää tai oikeastaan mitään kovin vahvaa tuntemusta taidenäyttelyssä. Näyttelyissä käymisen tilanne on vahvasti älyllistynyt, rutinoitunut ja sosiaalistunut. Näyttelyä tarkastelee helposti kovin analyyttisesti ja sen jälkeen kokemusta puretaan usein muiden sen nähneiden tai muuten aiheesta kiinnostuneiden kanssa joko kasvotusten tai vähintäänkin sosiaalisen median kautta. Vaikka näyttelyn kävisi katsomassa itsekseen, monet asiat tuntuvat toki ”mielenkiintoisesti ajatelluilta” tai ”kiinnostavasti toteutetuilta”, mutta kokemus on joka tapauksessa kuin treffeillä, joissa keskustelu ajoittain virtaa, mutta mitään suurempaa kemiaa ei tunnu. Iha jees, ei tarvii varmaan uudelleen nähdä.
Kuitenkin joskus on ollut hetkiä, jolloin taiteen näkeminen on aiheuttanut lähes ekstaattisia tuntemuksia. Nämä kokemukset ovat liittyneet esimerkiksi aikoinaan uutuudenviehätykseen: mitä, tällaistakin on olemassa! Joskus ne ovat liittyneet jonkin uuden oivaltamiseen: tämän voi tehdä näinkin! Tästä olen joskus kuullut ja tällaista tämä siis itse koettuna on! Toisinaan kyse on taas ollut tilan ja taiteen yhdessä aiheuttamasta stimulaatiosta. Kukapa ei huokailisi haltioissaan esimerkiksi Eremitaasiin astuttuaan – ainakin noin ensimmäisen puolen tunnin ajan? Visuaalisen stimulaation liiallisuus nimittäin johtaa usein nopeaan turtumiseen: ai, siinä on taas salillinen barokkitaidetta... Olisikohan jossain täällä nähtävillä vaikka vähän värikkäämpää ja kulmikkaampaa modernismia?
Taiteen katseleminen, kuten myös masturbaatio, voi siis käydä ajan ja kokemuksen myötä tylsäksi ja silloin apua kannattaa hakea juuri tavan, paikan tai visuaalisen stimulaation luonteen vaihtamisesta. Ehkäpä pitäisikin siis suunnata vaikka juuri Santa Maria della Vittoriaan katsomaan kultasäteiden alla makaavaa Pyhää Teresaa kasvoista kasvoihin ja jakamaan katolisen nunnan ajaton hurmio.