Hannu Väisänen: Anna Ahmatovan neljä huonetta
Ensivaikutelma WAM:in näyttelystä Anna Ahmatovan neljä huonetta on puistattava. Ei siksi, että taiteilija Hannu Väisänen olisi epäonnistunut kaameasti näyttelyn teoksia työstäessään, vaan siksi että näyttelyn taustalta huokuva historiallinen vääryys ja sitä representoivat ja kontrastoivat teokset saavat selkäpiin karmimaan. Venäläisen runoilija Anna Ahmatovan (1889-1966) tekstit eivät sopineet Stalinin Neuvostoliiton ihanteeseen ja ylitsepursuavaan nationalismiin. Ahmatova runoili kotimaastaan realistisen synkkään sävyyn, ja joutui tästä syystä yleiseksi silmätikuksi ja myöhemmin hänet määrättiin julkaisukieltoon ja kotiarestiin Fontankan taloon. Väisäsen näyttely koostuu maalauksista, muutamasta videoinstallaatiosta sekä yhteen museosaliin rakennetusta Fontankan talon rekonstruktiosta. Hieman alkuperäistä pienempi talon mallinnos on vaikuttava katsaus Ahmatovan elämään, sillä pienissä huoneissa vaeltelu havahduttaa julmaan totuuteen runoilijan rajatusta elinympäristöstä. Näyttelyä eteenpäin kiertäessä ahdistunut tunnelma kuitenkin vaihtuu odottamatta toivon pilkahduksiin, sillä Väisänen on maalauksissaan käyttänyt kirkkaita värejä, kuten keltaista ja oranssia, ja mahtuupa mukaan myös hennon pastellisiakin sävyjä keveyden kokemusta vahvistamaan. Maalauksille on tyypillistä niiden toistuvat aihiot. Muun muassa ruukut, Ahmatovan puolison, Nikolai Puninin takki ja vanha pöytätuuletin esiintyvät useassa eri teoksessa. Näiden muutaman aiheen toisto saattavat osaltaan heijastella esimerkiksi Stalinin sensuuria ja sananvapauden rajoittamista tarjoamalla vain tietyt aiheet kuvattavaksi. On kuitenkin myös mahdollista, että toistuvuus merkitsee Ahmatovan vuosikymmeniä jatkunutta itsepintaisuutta ja sinnikkyyttä - halua jatkaa ja jakaa sanomaa, jonka takana hän vakaasti seisoi. Kun näyttelyn on kiertänyt kauttaaltaan läpi, on helpompi samastua edellä mainituista jälkimmäiseen oletukseen. Ahmatovan elämä oli toki äärimmäisen rajattua ja vaikeaa, mutta hänen uskonsa omaan tekemiseensä sekä tulevaisuuteen antaa Väisäsen teoksille toiveikkaan sävyn. Tätä ajatusta tukemaan Hannu Väisänen on näyttelyn yhteyteen luonut interaktiivisen teoksen, johon museon vierailla on mahdollisuus osallistua museon työntekijöiden avustuksella. Viimeisessä näyttelysalissa on esillä viisi samankaltaista ruukkua, jotka jo aiemmin esiintyivät Väisäsen maalauksissa. Ruukut on tarkoitus täyttää vierailijoiden ulkoa muistamilla tekstin pätkillä, jotka kirjoitetaan paperille ja poltetaan. Tuhkat kerätään noihin viiteen ruukkuun ja taiteilija tulee käyttämään tuhkaa tulevassa tai tulevissa teoksissaan, mikä toistaiseksi kuitenkin jää vielä vain arvailujen varaan. On lähes mahdotonta olla ajattelematta tätä ikään kuin symbolisena vertauskuvana myyttiselle feeniks-linnulle, joka tuhouduttuaan nousee tuhkasta uuteen kukoistukseen. Näin kävi myös runoilija Ahmatovalle: vuosien kärsimysten jälkeen hänen työnsä yhä muistetaan ja sen arvostus on noussut aivan eri luokkaan kuin kukaan ehkä koskaan uskalsi kuvitellakaan. Turussa 14.5.2018