Miksi katsella lasin läpi, kun voi astua sisäänkin?
Oletko koskaan jättänyt menemättä sisään mielenkiintoisen oloiseen taidegalleriaan sen tyhjyyden vuoksi? Entä ollut jo astumassa sisälle, mutta sitten alkanut pohtia, mitkä olivatkaan gallerioiden ostokäytännöt ja perääntynyt epäillen ”kiitos, ihan vain katselen” –asenteen korrektiutta? Luulenpa että olet. Tässä tarina vastaavanlaisesta tilanteesta, jossa päähenkilö nielee ylpeytensä ja hetkeä myöhemmin poistuu paikalta alkutilanteeseen nähden täysin vastakohtaisessa mielentilassa. Huhtikuussa kävelin Helsinkiläisen Taidesalonki Piirron ohi kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin sisälle. Autioon taidegalleriaan astuminen on toisinaan hankalaa, mutta kun seinille ripustettujen teosten viereen on kiinnitetty suurehkot hintalaput on tilaan astuminen tuplasti vaikeampaa. Odotetaankohan minulta nyt löysiä lompakonnyörejä tai määrätietoista ostoshenkeä? Entä onko ulkonäköni oikea? Käännytetäänköhän minut ulos, kun käy ilmi, että päälläni oleva vaatekerta on aikoinaan ollut pilkkahintainen? Ovi narahti kovaan ääneen kun suljin sen takanani. Matolle astuttuani kajahti huoneeseen fanfaaria muistuttava merkkiääni, joka houkutteli galleristin paikalle takahuoneen toimistostaan. Tarvittiin yksi skannerinomainen katse, ja toivonkipinä naisen kasvoilla sammui vaihtuen tavanomaiseen, lämpimään asiakaspalveluhymyyn. Sain kuulemma katsella rauhassa ja kysyä mitä tahansa mieleenjuolahtavaa.
Jäin siis yksin seinille ripustettujen, taiteilija Tapani Piirron myytävinä olevien töiden kanssa. Pikaisen yleiskuvan saatuani huomasin olevani leninkeihin puettujen tyttöjen ja naisten ympäröimä. Olkoonkin, että olin yksin myös näiden kehyksien sisään taltioitujen henkilöiden joukossa: iltapukuihin puetut ihmiset olivat järjestäen kääntyneet katsojasta poispäin luoden ympärilleni kommunikoimattomuuden kuplan. He vaikuttivat paljailla niskoillaan ja puolittain näkyvillä sivuprofiileillaan. Poiskääntyneisyys ja puhumattomuus toisaalta objektivoivat kuvien henkilöt altistaen heidät esteettömälle tirkistelylle, toisaalta ansioituneesti sulkivat katsojan ulkopuolelle vaikuttaen uppoutuneilta hyvinkin henkilökohtaisiin mietteisiinsä. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä liikkumatta, aistien ja imien itseeni tilan kokonaisvaltaista hiljaisuutta. Sen hetken ajan en kuullut lainkaan kadun ääniä, enkä toimistosta kuuluvaa tietokoneen näppäimien naksumista. Unohdin neljän kuukauden kokonaisbudjettini suuruiset numerot teosten vieressä ja soimasin itseäni kaikista niistä kerroista, kun olin jänistäen kävellyt tämänkaltaisten kokemusten ohi.
Tuijottaessani erästä tummapukuista naista osittain lumoutuneena, osittain ehkä uhmakkaan halukkaana tekemään selväksi, että ilmeisestä rahattomuudestani huolimatta olin varteenotettava taiteenystävä, herätin kuin herätinkin galleristin huomion. Uudenlainen ilme kasvoillaan hän asteli näyttelytilaan ja tuntui tarkastelevan olemustani. Hetken kuluttua hän kysyi maalaanko itse. Naurahdin ja kerroin, että opiskelen kyllä taidetta, tosin teoreettisesta näkökulmasta. Tuntui hienolta sanoa se ääneen erityisesti tässä tilassa, ja galleristi tuli selvästi iloiseksi kuullessaan äänestäni kuultavan tyytyväisyyden ja ylpeyden. Hän tuntui näkevän minut nyt tulevaisuuden potentiaalisena lisänä yhteystietoluetteloon, eikä kahden euron kirpparilöytötakissaan sattumalta sisään törmänneenä opiskelijana. Keskustelimme hetken Piirron maalaustekniikasta ja esilläolevien teosten valoisuudesta. Sain selattavakseni kansioon taltioituja lehtijuttuja itse taiteilijasta ja salongin tapahtumista. Kuunnellessani galleristin kertomusta siitä, kuinka Piirto työskentelee öisin kirkasvalolamppujensa valossa sain vihiä seikasta, mikä edessäni seisovan naisen oli ehkä osaltaan ajanut tähän työhön. Juuri tällaiset kohtaamiset.
Siinä hetkessä ymmärsin konkreettisesti takaraivossani vielä ilman vahvistusta häilyneen ajatuksen siitä, että galleristiksi ryhtyminen pelkät euronmerkit silmissä on, Kuvatuksen työelämäseminaarissa puhujana ollutta Pilvi Kalhamaa lainaten, taidehistorioitsijan itsemurha. Kuka sellaisen haluaa tehdä? Asiaankuuluvasti kouluttautunut galleristi tietää esilleasettamansa taiteen arvon kunnioittaen sitä, odottamatta asiakkailtaan hätäisillä ostopäätöksillä tyydytettyä kulutushysteriaa. Kyse on taidegalleriassa muustakin kuin materiasta. Ihmiskontakteista, keskusteluista, eri näkökulmista. Niin ja siitä taiteesta. Poistuin Taidesalonki Piirrosta sähköpostiosoitteeni uusien näyttelyiden avajaiskutsuille tarkoitetulla listalla ja varmana siitä, ettei suurimmillakaan hintalapuilla ollut enää vaikutusta galleriavierailuideni toteutumiseen. Kirjoitin mielessäni listan kysymyksiä, jotka aion esittää seuraavalle kohtaamalleni galleristille, naiiviuttani kavahtamatta, vilpitöntä mielenkiintoani ja kunnioitustani heidän arvokasta työtään kohtaan osoittaen. Sellaisia kysymyksiä, joihin äskeisen kokemukseni perusteella tiesin heidän vastaavan enemmän kuin mielellään. Sellaisia kysymyksiä, joihin minä taidehistorioitsijana ja galleristina vastaisin enemmän kuin mielelläni.
Taidesalonki Piirto Facebookissa ja Galleriakeskiviikon sivuilla