Kohti kaukaista tähteä
Ilma oli täynnä tupakansavua ja nousuhumalaista puheensorinaa. Vieressäni istuva tyyppi piti monologia, joka koski uuden aallon musiikillista perimää. En ymmärtänyt puoliakaan, eikä suoraan sanottuna kiinnostanut, mutta nyökkäilin välillä kuuntelemisen merkiksi. Kylällä aika kului hitaasti silloin, kun ei oltu koulussa ja ainut aktiviteetti iltaisin oli kaljan juominen homeisissa rivareissa, jotka oltiin rakennettu 70-luvulla väliaikaisiksi asunnoiksi tehtaan työntekijöille. Aloin epäillä ratkaisuani muuttaa keskelle ei mitään opiskelemaan kuolevaa alaa, mutta en keksinyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Taustalla soi Badding, mutta paratiisi on kyllä jossain kaukana täältä.
Kylään ei saavuttu sattumalta ohikulkumatkalla, se oli pitkän tien päässä, jonka aikana ehti epäillä, löytäisikö koskaan asutusta, kunnes mutkan takaa paljastui vanha raitti, jonka varrella sijaitsee kaikki mitä vanhasta pruukista on jäljellä. Tehdasaluetta ympäröiviin metsiin oli sijoitettu niin opiskelijat kuin vakinaisemminkin paikkakunnalle jämähtäneet. Kesällä Kylä oli kaunis, sen tienvarsia kiersivät elämänköynnökset ja tiilistä majatalon seinää peitti vihreä villiviini, joka syksyllä muuttuisi verenpunaiseksi. Kylä oli talorykelmää ja homeista leipää myyvää lähikauppaa enemmän mielentila, ja se mielentila oli pysähtyneisyys. Paikkaan, joka joskus oli ollut legendaarinen, valui nyt elämässään hukassa olevia nuoria aikuisia, opiskelemaan alaa, jota ei enää arvosteta. Ikään kuin ajaisit tietoisesti umpikujaan kuvitellen kuitenkin pääseväsi eteenpäin. Kylässä oli helppo unohtaa menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Tyynessä välinpitämättömy
ydessä oli jotain zeniläistä, ajattelin, samalla kun rapsutin Nasse-kissan mahaa. Se vaan tuli yksi päivä ikkunasta sisään ja jäi asumaan.
Uudet tulokkaat saapuivat muutama kuukausi sitten. Niiden silmistä näkee sen, ettei ne ole olleet täällä kauan, ne on toiveikkaita ja innoissaan, kun pääsevät jatkamaan perinteitä, olemaan osa historiallista jatkumoa. Sama tuoreus minussakin oli, kun tulin tänne kaksi vuotta sitten suunnitelmissani juoda punaviiniä ja kirjoittaa runoja kansallismaisemassa. Rappioromantiikka haalenee, kun Kylä saa otteen. Täällä pitää olla tarkkana, ettei huku pölyyn ja pitkiin iltoihin. Pitää muistaa, miksi tuli. Se on helpompaa, kun tulee vaan käymään, tekee omaa juttuaan ja keskittyy siihen. Muistaa, että makeantuoksuiset illat ovat vain välivaihe matkalla johonkin. Täällä näkee niin paljon hukattua potentiaalia, että rintaan sattuu. Äärettömän taitavia ihmisiä, jotka vaan tuli imaistuiksi liian syvälle huoneisiin, niin että niistä tuli osa kalustusta. Pitää säilyttää mielessä se johtotähti, ajatus, miksi ylipäätänsä tuli tänne.
Pastissi-lähde: Toni Morrison, Jazz, 1992