Balettia sadusta ja satumainen baletti
Kuva: ooppera.fi
Suomen Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve on keksinyt baletin käyttöön oikein kultamunia munivan hanhen (satuviittaus tarkoituksella) ryhdyttyään toteuttamaan Hans Christian Andersenin satuja näyttämölle. Parin vuoden takaisen Lumikuningattaren menestyksen innoittamana Kansallisbaletin näyttämön täyttää tällä kertaa itse satusetä Andersenin kotiseutu Tanska sekä pienen merenneidon vedenalainen maailma. Pieni merenneito on tarinana epäilemättä tuttu lähes kaikille: meren syvyyksissä elävä kaunisääninen merenneito haaveilee maanpäällisestä maailmasta ja rakastuttuaan siellä elävään prinssiin, merenneito antaa merennoidalle äänensä vastineeksi jaloista. Maanpäällinen elämä ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan, ja tarina päättyy traagisesti merenneidon muuttuessa lopulta meren vaahdoksi rakkautensa tähden. Greven sovituksessa kirjailija Andersenin oma elämäntarina kietoutuu yhteen pienen merenneidon kanssa tavalla, joka sekoittaa todellisen ja fantasiamaailman rajoja: merenneito ei ole vain satuhahmo eikä Andersen vain kirjailija, mutta mikä on lopulta satua ja mikä todellisuutta? Baletin ehdottomasti hienointa antia on häikäisevä lavastus, joka tuo sekä vedenalaisen satumaailman että maanpäällisen “todellisen” Tanskan aivan katsojan iholle. Lavan etuosasta ensimmäisten katsojarivien joukkoon kulkeva catwalk-tyylinen silta mahdollistaa sen, että lähimpänä olevat katsojat pääsevät melkein koskettamaan baletin luomaa maailmaa. Pieni merenneito on myös ensimmäinen Suomessa esitettävä baletti, joka hyödyntää 3D-teknologiaa osana lavastusta luoden toisinaan uutta syvyyttä lavalla nähtäviin elementteihin, toisinaan niitä toistaen. Elokuvateattereiden tyyliin salin ulkopuolella jaettuja 3D-laseja ei kuitenkaan ollut tarpeen käyttää koko aikaa, vaan tarinan opettajamainen kertojaääni vinkkasi milloin “taikalasit” tulivat tarpeeseen. Tekniikan uutuudesta ja baletin kokemattomuudesta niiden käytössä kertoi ensimmäisen näytöksen 3D-osuuden ajoittainen takkuilu, mutta toisen näytöksen huimaan loppukohtaukseen mennessä ongelma oli saatu korjattua. Erityismaininnan ansaitsee myös Erika Turusen puvustus, joka ei varmasti ole ollut helppo nakki ainakaan merenneitoja esittäville tanssijoille: illuusio pyrstöistä luotiin suomuin koristelluilla hyvin pitkälahkeisilla housuilla, jotka erikseen jäljittelivät aaltoja ja jalat yhdessä muistuttivat pyrstöä. Tämän vuoksi ensimmäisen näytöksen merenneitojen tanssijoiden liikkeet rajoittuivatkin lähinnä ylävartalon liikkeisiin, mutta toiseen näytökseen tultaessa - merenneidon saatua jalat - myös tanssi astui areenalle. Merenneidon roolin tanssinut Lucie Rákosníková ja prinssiä esittänyt Michal Krčmář tanssivat duettonsa sadun traagiseen puoleen sopineella herkkyydellä ja haavoittuvaisuudella, koppavan vierasmaalaisen prinsessan roolissa loisti Desislava Stoeva.
Kuva: Sakari Viika/HS
Tarinansa puolesta Pieni merenneito hukkuu hieman visuaaliseen spektaakkelimaisuuteensa. Kaikkia tarinan kerroksia on toisinaan hankala seurata, ja lavalla toimivia elementtejä on valtavasti: on 3D-tekniikkaa, lavasteet, tanssijat, musiikki, kertojaääni, ja lopussa jopa sadetta. Koreografiansa ja etenkin musiikkinsa puolesta baletti on kuitenkin lähes musikaalimaisen kepeä, joka osaltaan helpottaa seuraamista ja tekee elämyksestä varmasti mieluisan myös kokemattomammille baletin ystäville. Kenneth Greve mainitsee Helsingin Sanomien arviossa pyrkineensä luomaan tarinan, josta voi nauttia kuka tahansa: satumaiset elementin viihdyttävät lapsia, aikuiset voivat nähdä itsensä Andersenissa. Tässä onkin onnistuttu melko hyvin, sillä vaikka tarinaa selostava kertojaääni tuntui toisinaan turhan alleviivaavalta, onnistui 3D:nä lavalla uiskenteleva hai hämmästyttämään myös tätä aikuisempaa katselijaa. Lopuksi on todettava, että lähes 20 vuotta baletissa ja oopperassa säännöllisen epäsäännöllisesti vierailleena on ollut ilo seurata näiden vanhempien taidemuotojen tuomista nykypäivään. Rajatulle lavalle on mahdollista luoda vain rajattu määrä illuusioita, mutta se raja ei ole ainakaan vielä tullut vastaan, ja Pieni merenneito on siitä loistava uusi esimerkki. Odotankin mielenkiinnolla, mitä innovaatioita seuraavaksi nähdään baletin tai oopperan lavalla.