Fancy as hell – Pierre ja Yvonne avajaishuuruissa
Iltapäiväväsymys ja meikkiosaston hajuvesipilvi. Ylitämme Turun kauppatorin mukulakivet ja huohottaen nousemme aina liian jyrkältä tuntuvan taidemuseonmäen ylös asti. Avajaisiinmenon juhlavaa tunnelmaa vähentävät edellämme kulkevat haalaripukuiset siideripupuset, ja museon oville pakkautuneet ihmiset. Siis mitä, jonottaako ihmiset tuolla sisälle? Pierre kysyy puoliksi kauhuissaan. Väkeä on tosiaankin tungokseen asti. Hienommin, ja sitten vähän tavallisemmin pukeutuneita, punakkakasvoisia yhtä kaikki. Ja me. Kuohuviinin perässä juoksevat opiskelijat. Ei kun nyt haet lasillisen, sitten tulet tähän takaisin ja sitten hulahula. Sisällä haisee alkoholi ja hiki. Leyhyttelemme tukalaa olotilaamme ja teemme toimintasuunnitelmaa. Vaihdamme katseita tuttujen silmien ja hymyjen kanssa. Ihmiset kumoavat lasinsa ihan vain janoonsa ja hikeensä, ja hakevat lisää. Laita siihen nyt saman tien vähän lisää, kun täällä on niin paljon jengiä. Rouvan posket ovat yhtä punaiset kuin Schjerfbeckin tyttöjen ja silmät kuohuviinin kuplista kiiltävät.
Ainoastaan punaviinin kuljettaminen näyttelytiloihin kiellettyä, Pierre ajattelee
ja paahtaa portaat ylös lasi kuplivaa kädessään
Yläkerran Studiossa on esillä Petri Ala-Maunuksen teos ”The Great Deluge”. Se on seinän kokoinen, viidestä paneelista koostuva öljymaalaus vellovasta merestä. Tilassa ei ole esillä muuta.
Petri Ala-Maunus: The Great Deluge, 2016, öljy kankaalle
Pierre: Alienien hyökkäys…tai jättisuurten huulien jälki! Alienin häpyhuulet! (Tuota ei sitten julkaista.) Yvonne: Seinän kokoinen puhdistautuminen. Tulee mieleen Tyttö ja helmikorvakoru -elokuvan dialogi, jossa Vermeer kysyy Grietiltä, että minkä värisiä pilvet ovat. Valkoisia, aikoo tyttö vastata, mutta katsoo sitten tarkemmin ja luettelee useita eri värejä. Siis: minkä värinen on vesimassa? Sininen. Ei, se on sininen, vihreä, valkoinen, keltainen, ruskea.
Robert Wilson: Lady Gaga Mademoiselle Caroline Rivière, 2013, video
Pimiössä pyörii Robert Wilsonin videoteos, jossa taiteilija Lady Gaga poseeraa epäsymmetrisissä kulmakarvoissa ja Ylpeys ja ennakkoluulo -lookissa, valkoinen minkkipuuhka harteiltaan valahtaneena. Hän tuijottaa suoraan ja välillä sulkee silmänsä, vierättää pari kyyneltäkin. Yvonne: Kaikesta valkoisesta osuu silmääni hansikkaisiin upotetut kädet. Ne voisi tulkita toimijuuden symboliksi, mutta tässä ne ovat tukahdutetut ja piilossa. Aloin samalla pohtia sormien roolia käden hahmottamisessa. Ovatko kädet ilman sormia lähempänä tassuja tai käpäliä? Pierre: Vierustoverini naurahti, kun Gaga kyynelehti samalla kun joutsen lensi hänen päänsä yli…mitähän se mahtoi tarkoittaa? Alakerran näyttelytiloissa avattiin kuvataiteilija Helene Schjerfbeckin näyttely, joka esittelee taiteilijan maalauksia kronologisessa järjestyksessä. Painotus on muotokuvissa sekä omakuvissa.
Helene Schjerfbeck:
Hiihtäjätär (Englantilainen), 1909, öljy kankaalle
Helene Schjerfbeck:
Sirkustyttö, 1916, öljy kankaalle
Helene Schjerfbeck:
Halkopoika II (Einar Sahrman), 1911, öljy kankaalle
Yvonne: Schjerfbeckillä on kyllä huulipunat kohdillaan. Tosi plastinen kiilto. Pierre: Halkopoika kakkonen muistuttaa minua isäni lapsesta. Siis ei minusta.
Helene Schjerfbeck: Perhekoru, öljy kankaalle
Yvonne: Tässä Perhekorussa on kivan rakastava tunnelma. Missä se koru on, mikä se koru on? Itse asiassa, onko naisten sylissä heidän lapsensa? Neitsyt Mariamainen päänkallistus on jotenkin äidillinen, ihan kuin kyseessä olisi merkittävä hoivaustilanne. Sama punaisen sävy voisi viitata kolmansiin huuliin. Huulet, huulet, huulet?
Helene Schjerfbeck: Egyptiläinen tyttö, 1929, öljy kankaalle
Yvonne: Hei Thesleffillähän oli tässä melkein samassa kohtaa teos ”Japanilainen tyttö”, Schjerfbeckillä ”Egyptiläinen tyttö”, onkohan samaan paikkaan kuratointi ihan täysi sattuma? Pierre: Tämä on kiinnostava teema, koska se keskittyy niin tietoiseen toiseuttamiseen. Mallina tuskin on ollut egyptiläinen, vaan tavoitteena on ollut pyrkimys löytää egyptiläisiä piirteitä mallista ja ehkä myös luoda niitä.
Helene Scherfbeck: Omakuva, mustaa ja roosaa, 1945, öljy kankaalle
Näyttely loppuu kauhuelokuvamaisiin, mielisairauden mustavalkoistamiin omakuviin, joissa huulten ja posken punaisena hohtavasta plastisesta kiillosta ei ole enää tietoakaan. Horror, me toteamme ja poistumme hikisen aulan läpi alkusyksyn lämpimänviileään iltaan. Myöhemmin meidät voi halutessaan tunnistaa istumasta Dynamon tanssilattialta skumppapiknikiltä.
Teksti: Ida Martikainen
Kuvat: Ida Martikainen & Otto Lehtonen
Henkilöiden nimet muutettu.