Painostavan äärellä
Ensimmäiseksi näin Lars von Trierin Melancholian. Elokuvassa on kohtaus, jossa Kirsten Dunstin esittämä Justine pakenee hääpäivänään yhteen juhlapaikan lukuisista huoneista. Huoneen seinien vierustoille on aseteltu aukeamia kirjoista. Kuvat edustavat 1900-luvun alun abstraktia taidetta, mutta itkuinen ja kiihtynyt Justine vaihtaa kirjat ja teokset toisiin. Yksi kuvista on Millais'n Ophelia, toinen Pieter Bruegelin Metsästäjät lumessa.
Katsoin Sodankylän elokuvajuhlilla Andrei Tarkovskyn ohjaaman Solariksen. Sali oli täynnä, tölkit sihahtelivat asiaankuuluvasti alussa. Täytyy myöntää, että torkahtelin elokuvateatterin pehmeällä penkillä muutaman kerran miltei kolmetuntisen elokuvan aikana. Avasin silmäni kuitenkin sillä hetkellä, kun kamera kuvasi lähikuvaa samaisesta Bruegelin maalauksesta usean minuutin ajan. Olin hämmentynyt – miten scifi-elokuva ja 1500-luvulta peräisin oleva maalaus liittyvät toisiinsa? Miksi kameran annettiin vaeltaa pitkin maalausta niin pitkän aikaa? Ja miksi kohtaan saman maalauksen jälleen?
Pieter Bruegel - Metsästäjät lumessa. Kuva täältä.
Metsästäjät lumessa (vuodelta 1565) esittää nimensä mukaisesti Alppien pohjoispuolista maalaismaisemaa, jossa etualalla olevat metsästäjät koirat mukanaan saapuvat kotikyläänsä. Kauempana näkyy rakennuksia, pienenpieniä ihmishahmoja sekä lampi ja vuoria. 1500-luvun henkeen teos on osa Bruegelin maalaamaa vuodenkiertoa kuvaavaa sarjaa, jossa yksi kuva edustaa vuoden kahta kuukautta. Metsästäjät lumessa ajoittuu tällöin joulu- ja tammikuulle. Maalaus ei ole Bruegelin groteskeimmasta päästä, mutta myös siinä kuvauksen kohteena ovat tavalliset talonpojat. Bruegel maalasi paitsi ajalleen tyypillisesti uskonnollisia aiheita myös näitä arkisia kuvauksia talonpojista. Tosin nämä maalaukset eivät kuvanneet yksinomaan ihmisiä, vaan ympäristöllä, luonnolla ja vuodenajoilla on niissä keskeinen ja itseasiassa dominoiva osa. Tässä nimenomaisessa maalauksessa ihmiset on asetettu keskelle luontoa ja vaikeinta vuodenaikaa, talvea.
Luonto ja taide yhdistyvät monin tavoin sekä Bruegelin maalauksessa että myös Tarkovskyn elokuvassa. Tarkovskyn käyttämään kuvastoon kuuluu usein viittauksia kuvataiteeseen ja toisaalta luonto on hyvin tärkeässä osassa; ajatellaan vaikka sellaisia elokuvia kuin ikonimaalari Andrei Rublevista kertova samanniminen elokuva tai Stalker, jossa luonto on ottanut vallan ihmisen rakentamassa ympäristössä. Melancholiassakin luonnonvoimat hallitsevat eikä ihminen voi asialle mitään.
Melancholiassa teosten vaihtaminen on vain yksi lukuisista symboleista ja sinänsä kiinnostava tarkastelunkohde. Kylmä ja kova modernismi vaihtuu menneiden aikojen voimakkaisiin tunteisiin, ja niin, siihen melankolisuuteen, joka sopii Justinen masentuneeseen mielentilaan paremmin. Solariksessa Metsästäjät lumessa on yksi avaruusasemalle loukkuun jääneiden ihmisten ainoista kosketuksista Maahan ja kaikkeen inhimilliseen, joka avaruudessa tuntuu valuvan sormien lomitse tyhjyyteen. Molemmissa elokuvissa käsitellään perustavanlaatuisia inhimillisiä tunteita ja ihmisen kokemusmaailmaa, joka tuntuu horjuvan peruuttamattomalla tavalla. Mihin silloin turvata, minkä avulla pysyä järjissään? Ja vaikeaahan se tietysti onkin. Bruegelin Metsästäjät lumessa – muiden elokuvissa vilahtavien taideteosten ohella – ei ole vastaus näihin kysymyksiin eikä lopullinen ratkaisu, mutta se tuo lohtua ja ennen kaikkea kertoo ihmisten pyrkimyksestä tiettyyn perusturvallisuuden tunteeseen. Taide(teos) asettuu näin molemmissa elokuvissa inhimilliseksi ja turvalliseksi voimaksi, kontrastina kummankin elokuvan muuten niin painostavalle tunnelmalle.
En kuitenkaan haluaisi lukea elokuvia (tai maalausta) ihmisen ja luonnon välisenä dikotomiana. Mutta ehkä vastakkainasettelua ei tietoisesti rakennetakaan vaan pikemminkin todetaan, annetaan asian olla ja hiljaisesti hyväksytään – vaikka samalla ahdistaisi ja pelottaisi.
Taustalukemistona, lähteinä:
Dunne, Nathan (toim.): Tarkovsky. 2008. Lontoo: Black Dog.
Hagen, Rose-Marie: Pieter Bruegel the Elder, c. 1525-1569 : peasants, fools and demons. 1994. Köln: Taschen.
Honour & Fleming: Maailman taiteen historia. 2006. Helsinki: Otava. s. 509-512.
Juho Malaninin arvostelu Solariksesta löytyy täältä.