Teoreettinen ja historiallinen taidehistoria
”Mitä voimme menneiden aikojen taidetta tutkiessamme tietää?” Parempi kysymys voisi kuitenkin olla ”Mitä ylipäänsä haluamme taidetta tutkiessamme tietää?” Taidehistoriallinen tutkimus voidaan jakaa kahteen suuntaukseen – karkeasti jaoteltuna ja yksinkertaistettuna historialliseen ja teoreettiseen, vaikkeivät ne ole toisiaan poissulkevia tai toistensa vastakohtia. Historiallisen suuntauksen tutkimus haluaa paljastaa piilotettua, jo olemassa olevaa tietoa, ja tuoda sen yleiseen tietouteen/tietoisuuteen, yhtenä esimerkkinä taiteen poliittiset tulkinnat. Teoreettinen suuntaus sen sijaan pyrkii uuden tiedon luomiseen (oman aikansa) teoreettisten näkökulmien kautta, kuten esimerkiksi psykoanalyyttinen taidehistoria.
'Taidehistoria' oppiaineena näyttäisi jo nimensä puolesta kallistuvan enemmän ensimmäiseen, mutta näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Taidetta tutkittaessa historialla on auttamatta valtava merkitys, mutta esimerkiksi Turun yliopistossa taidehistoria ei ole pelkkää historiaa, vaikka nimessään sitä kantaakin mukanaan. Taidehistoriallisen tutkimuksen kaksinainen suuntautuminen näkyy selkeämmin englannin kielessä – monissa yliopistoissa oppiaineena on 'history of art', kun taas toisissa 'art history'. 'History of art' viittaa selkeästi taiteen historiaan, kun taas 'art history' on samanlaisessa käytössä kuin 'taidehistoria' Suomessa.
Historiaa ei kummassakaan suuntauksessa hylätä, mutta sille annetaan erilainen painoarvo, sillä siltä halutaan eri asioita. Koska historiallisen suuntauksen päämääränä on löytää tietoa joka on jo olemassa, on historia erityisen tärkeässä asemassa. Historia on juuri se mistä kyseisen suuntauksen tutkimus tietonsa löytää. Tällainen tieto on kuin merirosvosaarelle haudattu aarrearkku joka tutkijan tulee aarrekarttojen avulla paikantaa ja kaivaa ylös. Teoreettisessa suuntauksessa ei sanota hyvästejä historialle, mutta tällainen tutkimus ei löydä etsimäänsä tietoa historiasta, sillä sen tavoitteena on luoda uusia näkökulmia jo olemassa olevaan. Tällöin teoria toimii kuin aurinkolasien linssit – aurinkolaseja vaihtamalla voi maailman nähdä aina hieman erilaisena.
Kaikille nämä kaksi suuntausta ja niiden eriävät motiivit eivät kuitenkaan ole selviä, tai niiden välisiä eroja on muuten vaikea hahmottaa. Tämä ongelma tuli proseminaari-ryhmässäni monesti esille. Ryhmässä pohdittiin muun muassa voiko Tove Janssonin taidetta tulkita eksistentialistisen filosofian kautta, vaikkei Jansson itse olisikaan todistettavasti eksistentialismiin perehtynyt ja saanut siitä vaikutteita. Tämä esimerkki on oivallinen, sillä siinä tulevat esiin kummankin suuntauksen intressit. Historiallisesti suuntautunut tutkimus pyrkisi selvittämään onko Jansson todistettavasti perehtynyt tai saanut vaikutteita eksistentialismista jotta sen voisi hänen teoksissaan sanoa näkyvän. Teoreettisessa tutkimuksessa sen sijaan perehdytään eksistentialismiin, jonka kautta annetaan uusia näkökulmia Janssonin taiteeseen, vaikkei taiteilija itse olisi kyseisestä filosofisesta suuntauksesta ikinä kuullutkaan. Taidehistoriallisen tutkimuksen suuntaukset eivät siis ole ristiriidassa keskenään, ne vain haluavat eri asioita.
Teoreettinen tutkimus saattaa jäädä taidehistoriassa taka-alalle, sillä sitä ei usein käsitetä samalla tavalla "todeksi" kuin historiallisen suuntauksen tutkimusta. Postmodernin epistemologian myötä on oikeastaan mahdotonta sanoa minkään olevan universaalisti absoluuttisesti totta. Michel Foucault on todennut tiedon ja totuuden olevan sitä, minkä tietty kulttuuri laskee todeksi, ja mikä toimii totuutena. Täten myös kaikki teoreettiset näkökulmat toimivat totuutena niille, jotka sen hyväksyvät ja uskovat siihen. Tämän vuoksi on myös mahdollista esimerkiksi sanoa etteivät Freudin tai Deleuzen teoriat ole ”minulle totta”.
Historia ei suinkaan ole ongelmaton absoluuttinen totuus menneisyydestä vaikka se ajan saatossa näyttäisi sellaiseksi muodostuvan. Tämä harha kuitenkin aiheuttaa historiallisen suuntauksen tutkimuksen arvostuksen teoreettista ”todellisempana”, kuten aiempi esimerkki (voiko Tove Janssonin taidetta yhdistää eksistentialismiin jos hänen ei voi todistaa olleen perehtynyt siihen) osoittaa. Tässäkin tapauksessa kyse on siitä minkälaista tietoa pitää(/pidetään) arvokkaana – toiselle teoreettinen tutkimus on elämän suola, kun taas toiselle se voi olla päätöntä huuhaata.
Koska näiden kahden suuntauksen rajat ovat häilyviä ja epävakaita, molemmat sekä ottavat toiselta että antavat toiselle. Ilman toista tuskin olisi toistakaan, joten molempia tarvitaan. Tärkeintä olisi, että varsinkin me aloittelevat tutkijat tunnistaisimme omat motiivimme tutkimuksen tekemiselle ja tiedon tuottamiselle.
Teksti ja kuva: Otto Lehtonen