Huomioita Oslon taide-elämästä, osa I: Sininen
Modernismi on sisäisen eksistentialistisen kriisin käsittelyä kuvattavan henkilön kasvoilla, mikä sitten projisoituu koko ympäröivään todellisuuteen. Katsokaa tämän huutavan henkilön kasvoja. Katsokaa, kuinka hän litistää poskilihaksensa käsiensä väliin tunteakseen sisäisen, kaoottiseksi käyneen todellisuutensa rajat, ja kuinka se kaikki purkautuu äänen mukana tuolle sillalle, ja tuonne taivaalle, jotka huutavat samaa epäjärjestystä, jonka selvittäminen on täysin toisarvoinen seikka. Postmodernismi taas, täysin piittaamatonta.
Professori Aron Vinegar istahtaa paikalleen pyöreän seminaaripöytämme ääreen ja huokaisee intohimoisen puheenvuoron jälkeen, välittäen siten meille kurssin keskeisen tutkimuskysymyksen. Postmodernismin oletetun indifferenssin negatiivisen leiman kääntäminen positiiviseksi, poissulkevasta rajautuneisuudesta avoimuudeksi ja tulkintakehysten laajentamiseksi. Ja ennen kuin menette, hän vielä huomauttaa, muistakaa tutkailla lukemienne tekstien sanavalintoja. Yllättävän monella kirjoittajalla on tiettyihin sanoihin kohdistuvia pakkomielteitä. Huomautin mielessäni, että professorilla itsellään taitaa olla tiettyihin eleisiin kohdistuvia pakkomielteitä. Ja hän teki sen taas, kumartui hiukan eteenpäin, nosti olkapäitänsä, kohotti kulmakarvojaan ja piirsi sormillaan ilmaan lainausmerkit.
Seminaarin jälkeen puhuin pikaisen ääniviestin Suomeen, jossa ylistin täällä todistamaani tapaa opettaa ja vannoin olevani itsekin sellainen sitten, kun joskus siinä asemassa olen. Istuin hetken paikoillani, annoin uusien ajatusten etsiä paikkaansa alati täyttyvässä kirjahyllyssäni. Asettelin ne ”lue seuraavaksi nämä” -hyllyyn, ja kiiruhdin tapaamaan pääkirjaston aulassa minua odottavaa taidemuseoseuralaistani.
Oslon Kansallisgalleriassa kokoelmanäyttelyyn ”Livets dans” on ripustettu teoksia antiikista 1950-luvulle. Vierailuni oli toinen parin viikon sisällä, ensimmäisellä kerralla vietin aikani lähinnä Edvard Munchin teoksilla täytetyssä huoneessa. Tällä kertaa katseeni oli jotenkin herkistynyt lempiväreilleni tavallista enemmän. Huomasin kokoelman sisältävän yllättävän paljon tummansinistä ja -vihreää. En muista olenko koskaan nähnyt vastaavaa kokoelmanäyttelyä, jonka teokset ovat yleistunnelmaltaan yhtä kylmänsävyisiä.
Sigurd Winge, Gate. (1934)
Per Krohg, Lucy Vidil. (1911)
Italialainen tuttavani oli tehnyt saman havainnon kokoelman maisemamaalauksista. Hänen mielestään ne olivat tunnelmaltaan kylmäkiskoisia ja jopa luotaantyöntäviä, vieraannuttavia. En osannut kommentoida, sillä norjalainen maisemamaalaus ei erityisesti valotunnelmaltaan poikkea suomalaisesta, italialaiseen vastaavaan en ole tutustunut.
Pohdin kuitenkin, onko kylmillä sävyillä jotain tekemistä niinkin ilmeisen asian, kuin pohjoisen ja kylmemmän ilmaston kanssa. Jos auringonsäteet eivät ole niin lämpimiä, vaikuttaako se valaistukseen ulkoilmamaalauksessa? Jos syy on niinkin ilmiselvä, ei se kuitenkaan päde – ainakaan suoraviivaisesti – muuhun kuin maisemamaalaukseen. Mistä johtuu runsas jalokivisinisen ja -vihreän käyttö norjalaisessa modernistisessa maalauksessa? Tai Novgorod-koulun 1500-luvun temperamaalauksessa?
Sinisen perinteistä symboliikkaa ja sen yhteyttä näihin maalauksiin miettiessäni seuralaiseni ohjasi minut hämärrettyyn huoneeseen, johon oli ripustettu muutamia norjalaisten kansantarujen inspiroimia maalauksia.
Caspar David Friedrichin Vaeltajaa sumumeren yllä muistuttava teos oli kuvitus tarinaan, joka kertoi alati puhuvasta prinsessasta. Kuningas lupasi puoli valtakuntaa sille, joka vaientaisi tämän rakkaan tyttären edes hetkeksi. Maalauksessa erämaan takana kimaltelevaa kaupunkia katselee poika, joka tarinan mukaan kulki ympäri maata keräten omituisia ja kauniita esineitä. Levittäessään ne prinsessan eteen tarkasteltavaksi, tämä vaikeni hämmennyksessään, ja poika ansaitsi kuninkaan ikuisen kiitollisuuden.
Huoneen toisella seinällä oli suurikokoisempi maalaus norjalaisesta viikinkiprinsessasta, joka istuu linnan edustalla punertavien kiharoiden ja syvänsinisen viitan levittyessä hänen ympärilleen. Ilmeinen selitys siniselle: kallis, vaikeasti hankittavissa oleva pigmentti, joka merkitsee ennen kaikkea kuninkaallista siniverisyyttä ja varakkuutta. Ehkä sinistä on ollut saatavilla verrattain helposti, ja siksi sen käyttö on ollut, ja pysynyt yleisenä ja sitten muuttunut tavanomaiseksi? Voihan toki olla, että kyse on ollut vain näiden modernististen taiteilijoiden omista mieltymyksistä. Mutta mistä ne mieltymykset ovat sitten juontuneet, kun esimerkiksi muualla Euroopassa sinistä on käytetty lähinnä alleviivaten sen mielleyhtymiä tiettyihin tunteisiin ja mielialoihin. Esimerkiksi Picasso vieraili Pariisin laitamilla sijaitsevassa syfilis-parantolassa maalaamassa sen hitaasti kuolemassa olevia potilaita. Teokset muodostavat hänen niin kutsutun sinisen kautensa, jonka teema on ennen kaikkea melankolia ja kuoleman lähestymisen vääjäämättömyyden aiheuttama merkityksettömyys. Syvä ja raikas sininen tuo samalla esiin melankolian kääntöpuolen, sen kauniin tyhjyyden ja eräänlaisen pyhyyden, kallisarvoisuuden.
Henrik Sørensen, Gudrun i døren (malerens hustru). (1917)
Novgorod-skolen, Jesus framvises i tempelet. (1500-luku)
Melankolia, pyhyys, veden feminiininen puoli, aristokratia, taivas. Kaikki, mitä sillä hetkellä sain mieleeni sinisestä symbolisella tasolla. En osannut yhdistää palasia, vaikka jollain tasolla tuntui, että vastaus oli yksinkertaisempi kuin luulin.
Siirsin avonaiseksi jääneen kysymyksen ajatuskirjahyllyni ”lue, niin saat mielenrauhan” -hyllyyn, ja päätimme vierailumme vilkaisemalla pikaisesti läpi museokaupan kirjatarjonnan. Jäin hetkeksi selaamaan esteettistä silmääni miellyttävää kirjaa japanilaisista ukyo-e-puupiirroksista. Pieniä, kauniita ihmisfiguureja suurten vuorien, solien ja veden läheisyydessä. Sinisestä ei tietoakaan.