Leninin patsaat Neuvostoliiton kansallisen yhtenäistämisen välineinä
Jos jossain Venäjän kaupungissa kulkureitti kohtaa ennestään tuntemattoman patsaan kanssa, on suuri todennäköisyys osua oikeaan, jos veikkaa patsaan esittävän Puškinia tai Leniniä. Sivustolla leninstatues.ru on luetteloitu tällä hetkellä yhteensä 9508 yhä pystyssä olevaa tai hävitettyä Leninin patsasta. 189 luetteloiduista patsaista sijaitsee ulkomailla, loput entisen Neuvostoliiton alueella. Mukana luettelossa on esimerkiksi rintakuvia (kuva 1), Lenineitä kädet ojennettuna puhumassa kansalle (kuva 2), Lenineitä seisomassa toinen käsi taskussa ja toinen rinnalla (kuva 3), istuvia Lenineitä (kuva 4) sekä monilla muilla hieman harvinaisemmilla tavoilla kuvattuja Lenineitä, kuten esimerkiksi nuoria Lenineitä (kuva 5). Patsaita on valettu pronssiin ja veistetty eri kivilajeihin, kullattu ja maalattu. Sivustolla vitsaillaankin, että Neuvostoliitossa tilastot tiesivät kaiken, paitsi tuolien ja Leninin patsaiden lukumäärän.
Graeme Gillin mukaan todellinen vallankumous vaatii aina perustavanlaatuista kulttuurisen sfäärin muutosta, joka näkyy koko julkisen sfäärin muutoksena. Vallankumous tarkoittaa uuden ideologisen järjestelmän käyttöönottoa ja juurruttamista, mutta ideologia on aina luonteeltaan monimutkaista ja filosofista. Niinpä sen keskeiset osat täytyy tiivistää metanarratiivin muotoon laajemman kommunikaation mahdollistamiseksi. Metanarratiivi sisältää käsitykset yhteiskunnan luonteesta ja päämäärästä. Se on luonteeltaan kapeampi kuin ideologia, mutta yhdistyy tiiviimmin ihmisten elämään. Metanarratiivi pohjaa myytille yhteisön synnystä ja sisältää myös muita mytologisia ulottuvuuksia. (Gill 2011, 1–3.)
Ideologialle, metanarratiiville ja myytille keskeisiä keinoja monimutkaisten ideoiden yksinkertaistamiseen ovat symbolit. Niiden avulla ideakokonaisuudet on helppo esittää julkisilla areenoilla yksinkertaisessa muodossa, ja ne ovat hyvä keino uusien kulttuuristen viestien luomiseen. Esimerkiksi kuvan ja allegorian avulla idea on helpompi ja tehokkaampaa välittää ja istuttaa ihmisten tietoisuuteen kuin tuntien poliittisen koulutuksen avulla. Näin syntyvä ymmärrys ei ehkä ole täydellistä ja syvällistä, mutta symboleilla on suurempi voima ideologisen sitoutumisen ja tietoisuuden suhteen, sillä ne ovat hyvä keino pitää edistettävä poliittinen ohjelma tietoisuuden etualalla ja normalisoida sitä todellisuuden havainnoimisen ensisijaisena intellektuaalisena viitekehyksenä. (Gill 2011, 5.)
Tarkastelen esseessäni Leninin patsaita kaikkialla Neuvostoliitossa läsnä olevina symboleina ja propagandan välineinä, joiden sisältö muuttui jonkin verran ajan kanssa metanarratiivin ja siihen liittyvien myyttien muuttuessa. Käyn ensin läpi Lenin-kulttia ja Leniniä symbolina, jonka jälkeen pohdin kaupunkitilan, yhdenmukaistamisen ja monumentin problematiikkaa Neuvostoliitossa osana metanarratiivin ja kansallisen yhtenäisyyden rakentamista.
Lenin-kultti ja Leninin muuttuva symboliikka
Gillin mukaan metanarratiivi muodostuu kulttuurissa, joka on historiallisesti ja paikallisesti muuttuvaa, joten myös symboleita ja myyttejä voi kadota tai syntyä ja ne voivat myös muuttua merkittävästi. Liian muuttumaton symboli tai myytti menettää myös helposti kiinnostavuutensa. (Gill 2011, 20.) Lenin symbolina kävi Neuvostoliiton historian aikana läpi useita muutoksia ja vaihteli merkittävyydeltään eri ajanjaksoina.
Nina Tumarkin kirjoittaa teoksessaan Lenin Lives! The Lenin Cult in Soviet Russia (1983) Venäjän vallankumouksen olleen anarkistinen prosessi, joka vaati uusia symboleja tuomaan merkitystä vallitsevaan kaaokseen. Yhdeksi tärkeimmistä symboleista nousi Lenin, jota idealisoitiin vallankumouksen johtavana voimana. Lenin-kultti kehittyi asteittain, institutionalisoitui vuonna 1923 ja muovautui maallisen uskonnon mittoihin heti Leninin kuoleman jälkeen vuonna 1924. Tässä vaiheessa kultti muovattiin organisoiduksi järjestelmäksi riittejä ja symboleja, jonka tarkoituksena oli luoda tunnesidettä kulttiin osallistujien ja Leninin personifioiman puolueen välille. Lenin-kultti oli myöhempiin sosialististen maiden henkilökultteihin verrattuna erityinen, sillä se alkoi todella vasta kohteensa kuoleman jälkeen. Lenin-kultissa olikin kyse ennen kaikkea juuri uuden poliittisen kulttuurin luomisesta vallankumouksen jälkeen. (Tumarkin 1983, 2–3.)
Lenin-kultti siirtyi taka-alalle 1930-luvulla, kun Stalinin kulttia alettiin muodostaa. Leninin rooli pieneni ja Lenin siirtyi representaatioissa seisomaan Stalinin taakse jonkinlaisen pyhän esi-isän rooliin. Kun aiemmassa kultissa oli keskitytty ajatukseen fyysisesti kuolleesta, mutta henkisesti yhä elävästä Leninistä, Stalinin kultin aikana siirryttiin elävästä Leninistä eläneeseen Leniniin, jonka henkeä ja ajatuksia kanavoi seuraaja Stalin, ”tämän päivän Lenin”. (Tumarkin 1983, 252.)
Stalinin kuoleman jälkeen alkoi Nikita Hruštšovin johdolla irrottautuminen Stalinin henkilökultista ja politiikasta. Lenin oli ehkä ainoa tarpeeksi voimakas työkalu tähän tarkoitukseen ja niinpä Lenin-kulttia alettiin rakentaa uudestaan. Kultin ilmentymät muuttuivat Stalinin kultin suuntaan: kultti sai valtavat mittakaavat ja sen sävy muuttui muistelun hartaudesta optimistiseksi kommunistisen tulevaisuuden rakentamiseksi. Kultti oli tarkasti säädelty ja kaikille julkisen elämän alueille ulottuva. Jos Leninin kuoleman jälkeisinä vuosina kultissa olikin ollut joitain variaatioita, 1960-luvulla sitä hallittiin täysin ylhäältä käsin. Leninin jatkuva läsnäolo mainintoina, kuvina ja muunlaisina symbolisina representaatioina muutti Leninin symbolista merkitystä. Keskeistä ei enää ollut niinkään kunnioitus Leninin muistoa kohtaan kuin uskollisuus puoluetta ja hallintoa kohtaan. (Tumarkin 1983, 255–261.)
Lenin-kultti sai monenlaisia muotoja, joista yksi keskeisimmistä olivat Lenin-nurkkaukset. Ne toimivat sosiaalisina keskuksina, joiden tarkoituksena oli tehdä politiikasta vetoavaa yhdistämällä samaan paikkaan viihdettä ja käytännön informaatiota. Ihmisten mielet tahdottiin kyllästää Leninin nimellä, kuvalla ja ajatuksilla ja vahvistaa näin sidettä puolueen ja kansan välillä. Leninin jatkuvan läsnäolon jokapäiväisessä elämässä vapaa-aikaa myöten oli tarkoitus tuoda mukaan poliittinen ulottuvuus sosiaaliseen toimintaan. (Tumarkin 1983, 222.) Muita Lenin-kultin muotoja Leninin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat muun muassa Lenin-illat (ibid., 223), Lenin-museot ja muistotapaamiset (ibid., 237) sekä monumenttien pystyttäminen (ibid., 232). 1960-luvulla samat muodot säilyivät, vaikkakin esimerkiksi Leninin kuolinpäivän juhlallisuuksien viettämisestä siirryttiin Leninin syntymäpäivän juhlintaan (ibid., 257).
Lenin-kultti säilytti siis monia muotojaan, kuten juuri monumenttien pystyttämisen, läpi vuosikymmenten. Leninin symbolinen merkitys kuitenkin muuttui jonkin verran. Vaikka Lenin-kulttia alettiin jo alun perin rakentaa henkilöön liittyvien tunteiden projisoimisella puolueeseen, vuosikymmenten myötä Leninin muistelun aspekti ja Leninin yhä kuolemanjälkeisestä elämästä jatkuva aatteellinen johtajuus väistyivät taka-alalle, ja Leninistä tuli puhtaammin nykyisten vallanpitäjien symboli ja aiempaa ulkokohtaisempi politiikan legitimaation väline.
Kaupunkisuunnittelu, valta ja yhtenäistäminen
Malcolm Miles tarkastelee teoksessaan Art, Space and the City. Public Art and Urban Futures (1997) kaupunkitilaa ja julkista taidetta. Miles korostaa sitä, että kaupungin rakenne ei ole koskaan neutraali, vaan aina ideologioiden muovaama, sillä kaupungit eivät synny itsestään minkään biologisen vääjäämättömyyden seurauksena. Sen sijaan ne tuotetaan sosiaalisesti aina tiettyjen arvojen ja vallan sosiaalisten rakenteiden puitteissa. Kaupungin muoto edustaa vallitsevaa järjestyksen käsitystä ja kaupunki on representaatio yhteiskunnasta, joka rakentaa ja käyttää sitä. (Miles 1997, 12–14.)
Myös Graeme Gill nostaa fyysisen ympäristön ja etenkin kaupunkitilan yhdeksi metanarrativia representoivaksi symbolismin muodoksi. Tila, sen rakentuminen ja koristaminen sekä se, miten tilaa käytetään, ovat tärkeitä elementtejä auktoriteetin luomisessa ja ihmisten näkemysten ja arvojen muovaamisessa. Koska sekä materiaaliset että ei-materiaaliset elementit urbaanissa infrastruktuurissa ovat luotuja eivätkä luonnollisia, valta määritellä tilaa on keskeinen elementti yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Valta muuttaa tilaa on valtaa muokata ihmisten käsityksiä itsestään, sillä ihmiset määrittävät itseään suhteessa ympäröivään tilaan. Niinpä tapa, jolla uusi hallinto muovaa kaupunkia ja sen esittelemät uudet symboliset merkit urbaanissa maisemassa ovat tärkeitä symbolisia vallankäytön muotoja. (Gill 2011, 12–13.)
Käytännössä kaupunkitilan muovaaminen uuden hallinnon alla voi saada hyvin monenlaisia muotoja kaupunkirakenteen muutoksesta uusien rakennusten rakentamiseen ja paikannimien muuttamisesta monumenttien pystyttämiseen. Uuden neuvostohallinnon keskeisin kaupunkiprojekti pitkään vallankumouksen jälkeen oli Gillin mukaan Moskovan muovaaminen sosialistiseksi metropoliksi ja valtavaksi hallinnon symbolien representaation paikaksi muun muassa monumentaaliarkkitehtuurin ja veistosten avulla. Myös muut kaupungit saivat kokea vastaavia muutoksia hieman hillitymmässä mittakaavassa, minkä lisäksi Neuvostoliittoon rakennettiin jonkin verran myös aivan uusia kaupunkeja tilan symbolisen hallinnan suurimpina voimainnäytöksinä. (Gill 2011, 13–14.)
Keskeisenä elementtinä tässä kaupunkien symbolisen muovaamisen projektissa oli yhteiskunnan standardoiminen ja yhdenmukaistaminen kontrollin saamiseksi siitä. Paikallisia eroja pyrittiin hälventämään ja paikallista toimintaa ohjaamaan uusiin, valtion hyväksymiin kanaviin, mihin tarkoitukseen kaupunkien uudelleenkehitys oli loistava työväline. (Gill 2011, 17.) Gillin mukaan samoihin symboleihin samalla tavalla vastaaminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja saman symbolisen järjestelmän ymmärtäminen luo pohjaa yhteisen identiteetin jakavalle yhteisölle, vaikka sen jäsenet muuten jakaisivatkin keskenään hyvin vähän mitään yhteistä (Gill 2011, 6). Koska yhteiset symbolit siis ovat tärkeitä ryhmäidentiteetin määrittelemisessä ja kansan yhteen sitomisessa, pinta-alaltaan valtavassa ja paljon eri kansallisuuksia käsittäneessä Neuvostoliitossa oli tärkeää saada samat symbolit ulotettua valtion jokaiseen kolkkaan.
Yhtenä esimerkkinä tästä jo helmikuussa 1924 Glavlitprosvet määräsi jo tässä vaiheessa hyvin laajoille alueille perustettujen Lenin-nurkkausten yhdenmukaistamisesta (Tumarkin 1983, 223). Leninin kuva ja symbolinen arvo oli tärkeää pitää tarpeeksi samankaltaisena koko valtion alueella. Alati ja kaikkialla nurkkauksissaan läsnä olevan Leninin oli tarkoitus toimia moraalisena esimerkkinä (ibid.), minkä lisäksi Lenin-kulttiin liittyvän propagandan oli tarkoitus edistää kansallista koheesiota ja vähemmistöjen uskollisuutta Moskovalle osana laajempaa valtion keskittämisen ja yhdistämisen propagandaa (ibid., 243). Tumarkin kuitenkin myös huomauttaa, että edistys tämän suhteen oli hidasta, ja Leninin kuva ei vedonnut kaikilla seuduilla toivotulla tavalla, vaan saattoi herättää toivotuista poikkeavia mielikuvia (ibid.).
Lenin-nurkkausten tapaan myös Leninin patsaat toimivat kaikkialla läsnä olevina kansan yhdistämiseen pyrkivinä symboleina. Keskeisimmät erot näiden välillä ovat lukumäärä, sijainti tilassa ja vaikuttamisen keinot. Ensinnäkin siinä, missä Lenin-nurkkauksia oli jokaisessa kirjastossa, kerhotilassa ja asuinrakennuksessa, Leninin patsaita oli pienemmissä kaupungeissa ehkä yksi ja suuremmissakin joka tapauksessa vähemmän kuin nurkkauksia. Niinpä niiden läsnäolo oli astetta vähemmän arkipäiväistä ja jatkuvaa. Toiseksi, Lenin-nurkkaukset sijaitsivat sisätiloissa, kun taas Leninin patsaat julkisen taiteen kontekstissa sijaitsivat usein ulkona kaupunki- ja katutilassa. Näin patsaat olivat läsnä vahvemmin julkisessa ulkotilassa osana ihmisten jokapäiväisten kulkureittien tilaa. Patsaita oli toki myös esimerkiksi Lenin-museoissa ja myös Lenin-nurkkauksiin sisältyi Leninin rintakuva. Tästä pääsemmekin kolmanteen eroon, eli vaikuttamisen keinoihin, käyttötapaan ja kontekstiin. Siinä missä Lenin-nurkkauksista pyrittiin tekemään toiminnan paikkoja ja tiloja, joissa ihmiset viettivät aikaansa Leninin symbolin ympäröimänä, Leninin patsaat olivat osa taiteen ja historian etäisempää sfääriä, monumentteja.
Monumentti, kaupunkitila ja hegemoninen historiakäsitys
Malcolm Milesin mukaan monumentit ovat läsnä useimpien kaupunkien tiloissa edustamassa vakautta. Monumentit sivuuttavat itsepintaisesti yhteiskunnan sisäiset ristiriidat ja selviytyvät historian päivittäisistä muutoksista joutuen väistymään vain vallankumouksen tyyppisissä tilanteissa. Monumentteja tuotetaan vallitsevan arvorakenteen sisällä kansallisen historian rakentamisen elementteinä. Monumentti on siis aseistettuja voimia halvempi ja vähemmän väkivaltainen sosiaalisen kontrollin väline. (Miles 1997, 36.) Monumentti palvelee näin nimenomaan hegemonian tarkoituksia. Gill määrittelee hegemonian arvojen, näkemysten ja näkökulmien onnistuneeksi omaksunnaksi, joka pitää yllä hallintoa ja status quoa (Gill 2011, 17).
Kuten kaupunkitila, myös kuvataide on Gillin mukaan yksi keskeisistä symbolien tuottamisen ja käyttämisen tiloista. Poliittisen vallan käyttäjät voivat suoraan ja epäsuorasti vaikuttaa siihen, millaista taidetta on näkyvillä julkisesti, ja visuaalinen propaganda voi näin ollen olla tehokas metanarratiivin levittämisen keino. (Gill 2011, 10.) Milesin mukaan julkinen taide toimii aina yhtäaikaisesti kahdessa tilassa. Toisaalta se sijaitsee taidetilan jatkeena omassa tilassaan ja toisaalta taas sitä ympäröivässä vähemmän muodollisessa julkisen representaation tilassa. Kumpikaan tiloista ei ole pelkästään fyysinen, vaan myös psykologinen. (Miles 1997, 36.) Niinpä julkinen taide on yhtäaikaisesti osa sekä kuvataiteen että kaupunkitilan symbolisen tuottamisen sfääriä.
Monumentin ja julkisen taiteen käsitteitä voisi määritellä pitkään ja monesta näkökulmasta, mutta tyydyn tässä toteamaan lyhyesti käyttäväni monumentin käsitettä julkisen taiteen alakäsitteenä. Jyrki Siukonen määrittelee teoksensa Kaksi tornia. Kuvanveisto ja politiikka sosialistisen rakentamisen kaudella alussa monumentin virallisen tahon historiakäsitystä ilmaisevaksi fyysiseksi eleeksi, jonka olemassaolon syyt nopeasti unohtuvat (Siukonen 2016, 20). Yhdyn Siukosen määritelmän alkuosaan, mutta loppuosan sisällyttämisen käsitteen määrittelyyn asetan osittain kyseenalaiseksi. Lisäksi käytän monumentin käsitettä tässä hieman suppeammin, sillä keskityn nimenomaan julkiseen veistokseen, joka useimmiten onkin monumentin käsitteen ensisijainen käyttökohde, vaikka en sinänsä sulje käsitteen ulkopuolelle muita samojen tarkoitusten ilmentymiä.
Monumentin suhde aikaan on monimutkainen. Monumentti historiakäsityksen rakentamisena on aina suhteessa menneisyyteen ja pyrkii jollain tapaa imitoimaan menneisyyttä, mutta se pystytetään silti aina nimenomaan pystytysajan yleisön vaikuttamiseksi. Monumentti ilmaisee vallanpitäjien historiaa ja pysyvyyttä usein pronssiin valettuna tai kiveen hakattuna ja nostaa kuvaamansa kohteen ja sen, mitä tämä edustaa rauhallisuuden ja jatkuvuuden tilaan. (Miles 1997, 37.) Monumentti siirtyy kuitenkin nopeasti itsekin osaksi historiaa nimenomaan pystytysajankohtansa merkiksi ja vaikka onkin merkkinä pysyvä, saattaa muuttua ensisijaisilta merkityksiltään.
Monumentin historia on erittäin pitkä. Malcolm Miles keskittyy käsittelemään kuitenkin ennen kaikkea julkisisia veistoksia osana nationalistisia projekteja 1870-luvulta 1920-luvulle. Tämän aikakauden tuottamat patsaat ja rintakuvat jäävät Milesin mukaan nykyään huomiotta useimpien eurooppalaisten ja amerikkalaisten kaupunkien kaduilla, aukioilla ja puistoissa (Miles 1997, 36). 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa monumenttien pystytys julkiseen tilaan oli keskeinen osa julkisen koulutuksen ohjelmaa. Ne asettuivat osaksi kansallista kertomusta ja keksittyjä traditioita ja tarjosivat yleisölleen yhtä tarinaa ainoana tarinana. Tämä tarina oli vallanpitäjien historiakäsitys, jota pyrittiin luonnollistamaan hegemonian säilyttämiseksi. (Miles 1997, 39.)
Neuvostoliitossa vallankumouksen ja vallanpitäjien vaihdoksen myötä hegemoninen historiakäsitys muuttui merkittävästi. Niinpä myös uudet monumentit olivat tarpeen. Jo Lenin itse teki aloitteen monumenttipropagandan pystyttämiseksi (ks. esim. Siukonen 2016, 28), mutta tahtomattaan muodostui lopulta itse keskeisimmäksi neuvostohallinnon symboliksi sekä myyttiseksi hahmoksi ja täten myös monumenttien aiheeksi. Tumarkin kirjoittaakin Leninin muodostuneen sekä Jumalan että tsaarin syrjäyttäjäksi esimerkiksi nimistön muutosten kautta (Tumarkin 1983, 233). Milesin mukaan konventionaalinen monumentti on unohtavainen, sillä sen tarkoitus on muistaa yhteiskunnan puolesta. Monumentti luo hegemonian välineenä kansallista historiaa, mutta se voi myös haudata kansallisia muistoja. Patsaiden representoima historia estää vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelun kieltämällä vaihtoehtoiset menneisyydet. (Miles 1997, 50.) Leninin patsaat representoivat uutta historiakäsitystä ja valtion synnyn mytologiaa sekä samalla metanarratiivissa määriteltyä historian uutta päämäärää, kommunistista yhteiskuntaa. Vanhojen monumenttien korvaaminen uusilla etenkin Moskovan kaltaisissa keskeisissä paikoissa siirsi vaihtoehtoiset käsitykset menneisyydestä pois näkyviltä.
Monumenttien visuaalinen kieli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa noudatti Milesin mukaan pitkälti kahta vaihtoehtoista mallia. Ensimmäinen vaihtoehto olivat allegoriset hahmot, joiden avulla yksinkertaisilla symboleilla pystyttiin ilmaisemaan monimutkaisempia ajatuksia ja käsityksiä. Toinen vaihtoehto oli näköisyyden, muotokuvan ja naturalismin kuvakieli. Tämä näyttäytyy helposti allegoriaa luonnollisempana keinona, mutta on yhtä lailla valikoivaa ja keinotekoista. Näköisyyden avulla luodaan läpinäkyvyyden illuusiota ja hälvennetään symbolisia tarkoituksia edustavien hahmojen monimutkaisuutta, sillä naturalismi vetoaa ensisijaisesti tunnistamiseen eikä tulkintaan. Milesin mukaan naturalismilla onkin vankka ideologinen perusta. (Miles 1997, 39.)
Miles kiinnittää huomionsa myös siihen, miten historian esteettisen ilmaisun muodot ovat historiallisesti poikkeuksellisen jatkuvia. Klassismin idealisoivat muodot ja väistämättömyyden tunteen välittäminen naturalismin kautta ovat molemmat osa monumentin koherenttia visuaalista kieltä. Allegorian avulla on esitetty modernejakin ideoita ja naturalismi luonnollistamisen keinona ei ole monumenttien muotokielen monipuolistuessakaan menettänyt suosiotaan. (Miles 1997, 43.)
On mielenkiintoista missä määrin etenkin sosialistisen realismin ohjelman muodostumisen jälkeen Neuvostoliiton monumenttitaide hyödynsi porvarillisissa yhteiskunnissa aiemmin muodostuneita monumentaalitaiteen visuaalisia keinoja eli allegoriaa ja naturalismia. Allegorista monumentaalitaidetta edustaa esimerkiksi Vera Muhinan Työläinen ja kolhoosinainen (1937). Leninin patsaat taas kuuluvat selkeästi naturalismin piiriin. Niissä keskeistä on tunnistettavuus, ei tulkinta.
Gillin mukaan visuaalisen propagandan tehokkuus vaatii laajaa muotojen yhdenmukaistamista, minkä takia 1930-luvun alussa Neuvostoliiton taidemaailmaa yhdenmukaistettiin ja muutettiin keskusjohtoisemmaksi taiteilijayhdistysten ja sosialistisen realismin ohjelman muodostamisen kautta (Gill 2011, 10–11). Leninin kuvan yhdenmukaisuuden valvonta alkoi jo vuonna 1924, jonka huhtikuussa annettiin kielto tuottaa, myydä tai esittää Leninin kuvauksia missään mediumissa valokuvaa lukuun ottamatta ilman komitean lupaa (Tumarkin 1983, 234). Osa huolesta kohdistui nimenomaan näköisyyden puutteeseen ja osa vääränlaisiin asiayhteyksiin. Joka tapauksessa decorumin keskusjohtoinen muodostus ja valvonta alkoivat hyvin pian Leninin kuoleman jälkeen ja jatkuivat vuosikymmeniä. 1960-luvulla Leninin kuva oli Tumarkinin mukaan pelkistynyt kahteen esittämistapaan: valtavaksi ja vaikuttavaksi titaaniseksi patsaaksi sekä pehmeässä valossa esitetyksi ystävälliseksi ja lähestyttäväksi hahmoksi (Tumarkin 1983, 260). Lenin visuaalisena symbolina oli siis ajautunut sekä monumentin että kitschin piiriin.
Rituaali ja monumentit
Koska suuret osat Neuvostoliittoa olivat vain välillisessä kontaktissa hallinnon keskuksen kanssa ja jopa kaupungeissa oli etenkin valtion alkuaikoina vain vähän suoria ja tehokkaita väyliä keskuksen ja väestön välillä, metanarratiivin ymmärrysten välillä oli hienovaraisia eroja maan eri osien välillä. Tämä oli Gillin mukaan metanarratiivin dynamiikan lähde esimerkiksi ihmisten maantieteellisen liikkuvuuden kautta. Myös symbolit olivat tämän takia moniäänisiä: eri ihmiset tulkitsivat ja vastaanottivat niitä eri tavoin ja antoivat niille erilaisia merkityksiä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden hienovaraiseen vastarintaan. (Gill 2011, 21–22.)
Koska hallinnon legitimaation etsintä muovautuu vahvasti metanarratiivin sisältämien symbolisten representaatioiden muutosten kautta (Gill 2011, 25), näiden muutosten hallinta oli Neuvostoliiton hallinnon kannalta ehdottoman tärkeää etenkin epävakaina aikoina. Symbolit ja rituaalit olivat keskeisiä Neuvostoliiton kaikissa vaiheissa ja niiden avulla pyrittiin rakentamaan merkityksiä ja luomaan todellisuuskäsityksiä kansalaisille (ibid.). Kuitenkin symbolien vahva keskusjohtoinen hallinta saattoi tappaa symbolien elinvoimaisena pysymiselle tärkeän muutoksen ja eri tulkintojen aiheuttaman dynamiikan.
Yhteisten kuvallisten symbolien lisäksi Neuvostoliitossa keskeisiä olivat siis myös yhteiset rituaalit. Niiden avulla paitsi elämisen ympäristöjä, myös ihmisten konkreettista toimintaa pyrittiin säätelemään ja yhdenmukaistamaan. Gill määrittelee rituaalin miksi vain symboliseksi käytökseksi, joka on sosiaalisesti standardisoitua, toistuvaa ja merkityksellistä. Rituaali on mekanismi, jonka avulla myyttiä vahvistetaan ja päivitetään jatkuvasti siihen uskovien tekojen kautta. Gillin mukaan rituaalit Neuvostoliitossa sijoittuivat kolmeen keskeiseen sfääriin: jokapäiväiseen elämään, juhlapäiviin ja instituutiokulttuuriin. Jokapäiväisen elämän rituaalien piiriin kuuluivat myös odotukset siitä, miten neuvostokansalaisen tulisi käyttäytyä, minkä takia kaikki julkinen käytös ritualisoitui. (Gill 2011, 15–16.)
Mitä tulee juhlapäiviin ja rituaaleihin, monumenteilla on keskeinen rooli julkisina muistelun paikkoina. Milesin mukaan monumenteissa valtio yhdistävänä auktoriteetina yhdenmukaistaa yksittäisiä muistoja kansallisen muistin abstraktioksi. Muisteluriitit toimivat legitimaation keinona, kun auktoriteetti tunnistetaan ja sitä juhlistetaan rituaalien ja muistelun kautta. (Miles 1997, 41–42.) Monumentit itsessään ovat yksi muistelun keino. Niiden pystyttäminen on muisteluriitti ja ne muodostuvat läsnäolollaan osaksi erilaisia jokapäiväisen elämän rituaaleja. Tämän lisäksi ne voivat toimia erilaisten rituaalien keskeisinä paikkoina. Esimerkiksi Lenin-museoissa pioneerien initiaatio tapahtui Leninin patsaan edessä vuodesta ja paikasta toiseen (Tumarkin 1983, 256–266). Tässä tapauksessa Leninin patsas oli ehkä menettänyt alkuperäisen merkityksensä metanarratiivissa ja muuttunut nimenomaan rituaalipaikaksi. Toisaalta siitä huolimatta se toimi tehokkaana yhdenmukaistamisen välineenä vaikutuksille alttiin yleisön, lasten, parissa, ja näin ollen toteutti tarkoitustaan valtiota yhdistävänä symbolina.
Milesin mukaan monumenttia voidaan tulkita ainakin kolmella eri tavalla: ideologian ilmentymänä, maamerkkinä ja paikan merkitsijänä tai demokratisoituna monumenttina. Toisin sanoen jokin monumentti voidaan nähdä ennen kaikkea osana kansallisen historian rakentamista tai kätevänä maamerkkinä – tai se voi kadota kaupunkimaisemaan ja näin depolitisoitua. (Miles 1997, 47.) Monumentin kohtaloksi muodostuu usein nimenomaan näkymättömyys, mikä sotii sen tarkoitusperiä vastaan ja on vallanpitäjien näkökulmasta resurssien hukkaamista. Asuintalojen Lenin-nurkkauksiin tehtiin muutoksia kerran tai kaksi kuussa, jotta asukkaat kiinnittäisivät niihin jatkuvasti huomiota: Leninin pysyvän, mutta jatkuvasti muuttuvan läsnäolon oli tarkoitus toimia jatkuvana moraalisena inspiraationa (Tumarkin 1983, 224). Monumenttien Lenin sen sijaan oli muuttumaton ja kuvan tarkan valvonnan takia jopa joka kaupungissa hämmästyttävän samanlainen.
Tumarkin kirjoittaa, että vuonna 1970 Leninin syntymän 100-vuotisjuhlavuoden ylenpalttisuus ja valtava näkyvyys kääntyi itseään vastaan jo ennen huhtikuuta, jolloin varsinaista juhlapäivää vietettiin. Juhlavuoden slogan ”Lenin on aina kanssamme!” kääntyi tarkoittamaan nimenomaan Leninin symbolin jatkuvaa näkyvyyttä ilman sisällön välittymistä ja aiheutti lähinnä kyllästymistä. (Tumarkin 1983, 262.) Samaan tapaan Leninin patsaiden jatkuva läsnäolo kaikkialla saattoi symbolin merkityksen muutoksen myötä menettää tehoaan. Vaikka patsailla pyrittiinkin viestimään jatkuvuutta puolueen nykyisen politiikan ja Leninin myyttiseksi muodostuneen hahmon välillä, merkitykseltään ohueksi käyneen symbolin jatkuva läsnäolo tuskin toimi halutulla tavalla moraalisena inspiraationa. Sen sijaan Leninin patsaat toimivat tilallisesti ja rituaalisesti valtion yhdenmukaistamisen ja puolueen historia- ja päämääräkäsitysten propagoimisen välineinä.
Johtopäätökset
Leninin patsaat toimivat yhtäaikaisesti useassa symbolisessa ulottuvuudessa: ne olivat osa tilallisen vallankäytön muotoja, taiteen symbolista sfääriä ja rituaalipaikkoja. Leninin patsaat olivat kätevä tapa tuoda tunnistettava Lenin läsnä olevaksi joka kaupunkiin. Ne olivat osa sekä kaupunkikuvan että rituaalien yhdenmukaistamista niin juhlapäivien muisteluriittien kuin jokapäiväisen elämän rituaalisuuden kautta. Yhdenmukaistamisen tarkoituksena oli luoda yhtenäistä kansallista identiteettiä yhteisten symbolien avulla.
Myös vallankumouksen myötä muuttunutta hegemonista historiakäsitystä täytyi kommunikoida laajoilla alueilla tehokkaalla, tunnistettavalla ja yksinkertaisella tavalla. Uudet monumentit olivat hyvä keino toteuttaa tätä projektia, ja Leninin muodostuminen sekä Jumalan että tsaarin korvaajaksi oli tehokas tapa viestittää yhteiskunnan syntymyyttiä, ideologiaa ja jatkuvuutta uusien vallanpitäjien kautta kohti metanarratiivin päämäärää, kommunismia. Lenin oli monumentteihin hyvin soveltuva symboli myös siksi, että naturalismi on yksinkertainen keino luonnollistaa monumentin kommunikoimaa ideologiaa ja historiakäsitystä.
Ongelmaksi Leninin patsaissa ja ylipäätään Leninissä symbolina muodostui yhtenäistämisen projektin kannalta keskeinen Leninin kuvan ja sen symbolisten ulottuvuuksien tarkka keskusjohtoinen valvonta. Liian muuttumaton symboli menettää kiinnostavuutensa ja monumenteilla on taipumus tulla korotetussa muuttumattomuuden tilassaan nopeasti sivuutetuiksi ja unohdetuiksi. Vaikka Leninin merkitykset symbolina muuttuivatkin jonkin verran Neuvostoliiton historian aikana, 1960-luvulta eteenpäin nämä merkitykset muuttuivat ennen kaikkea rituaalisen toiston kautta toimiviksi ja täten merkitykseltään yhä oheneviksi. Kansan mielet oli ehkä onnituttu kyllästämään Leninin kuvalla ja nimellä, mutta tämä oli johtanut moraalisen kasvun inspiroimisen sijaan lähinnä kyllästymiseen
Kirjallisuus:
Gill, Graeme 2011. Symbols and Legitimacy in Soviet Politics. Cambridge: Cambridge University Press.
Miles, Malcolm 1997. Art, Space and the City. Public Art and Urban Futures. London/ New York: Routledge.
Siukonen, Jyrki 2016. Kaksi tornia. Kuvanveisto ja politiikka sosialistisen rakentamisen aikakaudella. Helsinki: Taideyliopiston kuvataideakatemia.
Tumarkin, Nina 1983. Lenin Lives! The Lenin Cult in Soviet Russia. Cambridge/ London: Harvard University Press.
Painamattomat lähteet:
http://leninstatues.ru/ 4.11.2017